Taru Oulujoen synnystä -baletti

Baletin juoni

Kauan kauan sitten, ennen kuin Oulujoki oli syntynyt, vedenneito Venla asui suuressa järvessä. Järvi tunnettiin nimellä O-ulu järvi sen rannalla asuvan voimallisen noidan O-ulun mukaan.

Eräänä päivänä vedenneito Venla istui pienellä kiviluodolla ja katseli pilviä.
  – Pilvet, te saatte lentää ympäri maailmaa, Venla huikkasi pilville. – Mikä on kauneinta, mitä olette matkoillanne nähneet?
  – Meri, meri on kaunein, pilvet vastasivat.
Illalla Venla kertoi siskoilleen, mitä pilvet olivat kertoneet. Siskot nauroivat hänelle:
  – Älä usko haihattelevia pilviä, he ilkkuivat. – On vain tämä järvi ja metsät sen ympärillä.
  Myös järveä hallitseva vesihiisi Hiski kuuli Venlan puheen ja ärhenteli hänelle:
  – Meri on vain satua ja sepitystä! Tämä järvi on koko maailma. Älä epäile sitä!

  Mutta Venla ei voinut unohtaa merta. Eräänä iltana Venla ui järven reunalle ja kutsui:
  – Oi mahtava noita O-ulu! Kuule pyyntöni. Anna minun nähdä valtava meri.
  Rannan tuntumassa kohoava iso kivenjärkäle muuttui vanhaksi harmaaksi noidaksi.
  – Hyvä on, noita vinkui narisevalla äänellään. – Jos suoritat kolme antamaani tehtävää, pääset mereen. Kudo minulle peitto vesiheinistä huomisiltaan mennessä.
  Vedenneito Venla sukelsi järven syvyyksiin ja alkoi innoissaan kerätä vesiheinää. Mutta voi! Työ oli kovin hidasta.
  – En millään saa kerättyä tarpeeksi vesiheinää peittoa varten ja kudottua sitä valmiiksi huomisiltaan mennessä! Venla vaikersi.
  Silloin hän kuuli äänen viereltään. Tsak! Tsak! Tsak! Ravut siinä naksuttelivat saksiaan.
  – Me autamme sinua, ravut lupasivat.
Venla istuutui kutomaan, ja ravut leikkasivat hänelle vesiheinää. Venla sai peiton valmiiksi. Hän ui noidan luokse ja ojensi peiton tälle.
  – Sinä selvisit, noita hymisi kietoen peiton ympärilleen. – Nyt tuo minulle koru kaulaani.
Venla ui järven syvyyksiin ja mietti, mistä hän saisi noidalle korun. Hän tapasi simpukoita, jotka antoivat hänelle helmiä ja Venla teki niistä korun.

Illalla Venla ui noidan luokse ja ojensi tälle korun.
  – Onnistuit jälleen, noita sanoi ja kietoi helminauhan kaulaansa. – Tule tänne huomenna, niin annan sinulle kolmannen tehtävän.
  Venla palasi kotiin. Aamulla siskot aavistivat, että Venlalla oli jotakin outoa meneillään, eivätkä päästäneet tätä silmistään, mutta Venla pääsi livahtamaan pois. Hän ui noidan luo.
  – Oi mahtava noita O-ulu, hän kysyi. – Mikä on viimeinen tehtäväni?
  Tällaisilla hetkillä hän inhosi pyrstöään. Jos hänellä olisi jalat, hän olisi vaeltanut vaikka tuhat päivää ja yötä päästäkseen suuren meren äärelle.
  – Tehtäväsi, noita lausui. – On etsiä kultainen sormus, joka putosi Auringon sormesta tänne järven pohjaan silloin, kun Aurinko ensimmäistä kertaa aikojen alussa nousi. Sormusta on etsitty tuhat tuhatta vuotta, eikä sitä ole kukaan löytänyt. Tuo sormus minulle ennen kuin Aurinko seuraavan kerran nousee, niin toteutan hartaimman toiveesi.
  Venla sukelsi epätoivoisena järven syvyyksiin ja itki. Miten hän voisi löytää sormuksen, joka oli kadonnut tuhat tuhatta vuotta sitten? Pikku kalat lupasivat auttaa häntä, mutta kukaan ei löytänyt mitään. Lopulta pikku kala ui vedenneidon luokse ja kertoi:
  – Uin vesihiisi Hiskin palatsiinja löysin sormuksen.
  Pikku kala johdatti vedenneidon vesihiiden palatsiin. Ovella oli vartijoita, mutta Venla ui vaivihkaa näiden ohitse. Hän pääsi aarrekammioon. Kammiossa oli kasoittain helmiä ja kultaa, koruja ja jalokiviä ja Auringon sormus.
  – Ooh! Venla henkäisi. – Vesihiisi on löytänyt sormuksen ja ottanut sen!
  Vedenneito otti sormuksen varovasti käteensä.
  – Aurinko on nousemassa! pikku kala kiirehti.
  – Voi, ehdinkö määräaikaan mennessä! Venla säikähti ja lähti uimaan noidan luo.
  Juuri ennen auringon nousua hän kohotti kätensä vedestä ja huusi noidalle:
  – O-ulu, minä onnistuin! Tässä on Auringon sormus!
  – Olet nyt täyttänyt antamani tehtävät, ja minä pidän lupaukseni, noita lausui juhlallisesti. – Kadonneen sormuksen on aika käyttää voimansa kaikkien iloksi.
  Noita kohotti sormuksen korkealle ilmaan. Sitten hän loitsi:

Joki lähde juoksemaan, koski korskea kuohumaan,
Virta vaahtona valloita, meri rannaton tavoita.

Sitten noita paiskasi sormuksen järven läntiseen rantaan. Iso aalto tuli järven selältä ja lähti kuohuen raivaamaan tietään metsien ja niittyjen halki, järveltä kohti merta.
  – Olkoon tämä joki ikuisesti kaikelle veden kansalle kulkutie, jotta he voivat vapaasti kulkea meren ja järven väliä, noita O-ulu julisti nja jatkoi. – Mene, Venla, seuraa unelmiasi.
  – Kiitos! Venla huudahti.
  – Seis! kuului silloin huuto ja Venla näki vesihiisi Hiskin lähestyvän raivoissaan. – Palauta anastamasi sormus! Ja et lähde minnekään valtakunnastani!
  – Hyvästi, Venla henkäisi noidalle ja syöksyi matkaan.
  – Pysähdy! vesihiisi karjui ja alkoi heitellä valtaisia kivenmurikoita pakenevan alamaisensa perään. Samalla vesihiisi loitsi:

Vesi vellova pysähdy, koski karkaava tyrehdy!
Joki juoksusi lopeta, virta vierivä patoa!

  Kivet molskahtelivat veteen pakenevan vedenneidon ympärillä yrittäen padota uutta uomaansa raivaavan virran. Mutta mereen pakeneva vedenneito oli liian nopea ja pääsi pakoon. Vesihiiden heittelemistä kivistä muodostui jokeen koski, joka myöhemmin nimettiin Merikoskeksi. Vesihiisi tajusi takaa-ajon toivottomaksi ja luovutti.

Näin vedenneito Venla pääsi mereen, josta oli niin kauan unelmoinut. Hän ui keskelle meren selkää ja nosti päänsä pinnalle. Valtaisia, levollisesti aaltoileva meri levisi joka puolella hänen ympärillään. Venla tunsi meriveden suolan huulillaan ja aisti siinä lupauksen uusista seikkailuista ja tuntemattomista ulapoista, jonne meri hänet johdattaisi.

Näin vedenneidon unelman myötä oli syntynyt uusi joki, O-ulujoki, joka nykyään tunnetaan Oulujokena.